Tämä tapahtui vähä aika sitten ja haluaisin jakaa ajatuksiani näin ihan asiallisesti välillä.

Olen siis nyt ollut työharjoittelussa koulumaailmassa. Mukavaahan tuo on ollut, saan ilmaisen lounaankin. Istun normaalisti siinä samassa pöydässä muiden opettajien kanssa.
Olen sen verran saanut kehitettyä itseluottamustani tämän vuoden aikana, että haluaisin osallistua siellä ja opettajanhuoneessa käytäviin keskusteluihin. Useimmiten vain tilaisuus sanoa mitään menee nopeasti ohi. Mutta kun muutaman kerran olen sanonut jotain, olen aistinut tietynlaista.. öh.. kylmyyttä.
En tiedä onko se minun päässäni vai suhtautuvatko nuo jotkut opettajat sitten minuun jollain tietyllä tavalla. He kun taisivat olla sellaisia, joiden kanssa en ole työskennellyt.
Oli se sitten minun pääni sisäistä tai ihan totta, iski heti kauhea ahdistus ja masennus. Minähän olevain vain muutaman viikon harjoittelija, todella nuori, enkä ole tottunut keskustelemaan aikuisten kanssa aikuisten asioista. Ja he sentään ovat opettajia. He ovat käyneet monet opiskelut, ja minä olen lopettanut lukion kesken. Kyllä siinä huokaisu pääsi.

Sitten heräsin. Mikä heistä tekee minua parempia ihmisiä? Mikä minusta tekee heitä huonomman? He ovat opettajia ja opiskelleet pitkään sille alalle. Mitä siitä? He ovat vanhempia kuin minä, entä sitten?
Alan olla hyvä tajuamaan asioita. Tajusin siinä ruokalassa istuessani, että me olemme siinä kaikki aikuisia ihmisiä. Meillä on kaikilla omat elämämme ja mielipiteemme. Meillä on omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteemme, omat henkilökohtaiset asiat elämässämme, jotka tekevät meidät onnellisiksi. 
Miksi minun pitäisi hävetä mielipiteitäni, harrastuksiani tai muita kiinnostuksen kohteitani? Tiedän kuitenkin olevani onnellinen tällaisena mitä olen. Miksi minun pitäisi hävetä itseäni muiden ihmisten parissa? Jos minä en häpeile, vaan olen ylpeä siitä, kuka olen ja mitä teen tai ajattelen.. eihän silloin muiden mielipiteet minusta vaikuta minuun ja olemiseeni enää.

En vaivannut asialla päätäni loppupäivänä. Osaan nykyään asennoitua elämään ja muiden ihmisten kanssakäymiseen niin, että me kaikki olemme samalla viivalla. Joku saattaa olla minua viisaampi tai taitavampi jossain asiassa, mutta minun ei silti tarvitse sen takia hävetä tai vähätellä itseäni, vaan keskittyä siihen, mikä tekee minut onnelliseksi.

Kirjoitan tämän siksi, että niin monella on itsetunto-ongelmia. Yrittäkää välillä miettiä, miksi se toinen ihminen olisi sinua ylempänä tai alempana? Me olemme kaikki ihmisiä, emme ole täydellisiä ja ihan kaikki tekevät virheitä, eivätkä aina kaikki voi olla oikeassa. Joskus kukaan ei ole oikeassa, sillä kaikilla on omat mielipiteensä. Minäkin teen virheitä, ja mielipiteeni saattavat olla oikeasti vääriäkin. Virheiden tekeminen kuuluu ihmisyyteen.

Voi miten saisin tämän erityisesti nuorten mieleen. Ehkä itseään on helpompi asettaa samalle viivalle muiden kanssa, kun tuntee itsensä vanhemmaksi ja aikuisemmaksi? Vaikka olenkin 20-vuotias, taidan olla hyvää vauhtia aikuistumassa ihan oikeasti.

asd toivottavasti kukaan tajusi mitä höpisen näin illan ratoksi.